Näytetään tekstit, joissa on tunniste tervehtiminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tervehtiminen. Näytä kaikki tekstit

10.3.2016

Sano bussikuskille moro!


Näin osuvasti kehotetaan Hääppöset-yhtyeen lastenlaulussa. Tuo on ihan asiallinen muistutus niin lapsille kuin aikuisillekin. Tiesin kyllä kuuluvani vähemmistöön tässä asiassa, nimittäin bussikuskien tervehtimisessä. Mutta silti tällä viikolla silmiini osunut Helsingin Sanomien tekemä testi pääsi vähän yllättämään. Katsaus useisiin pääkaupunkiseudun bussilinjoihin tuotti karun tuloksen: vain noin 27 % bussiin tulijoista tervehti kuljettajaa joko sanallisesti tai edes nyökkäämällä.

Lukujen taustalla voi toki olla montakin syytä, miksei useampi lausu tervehdystään ääneen. Jonkun mielestä ehkä bussikuskin kuuluisi tervehtiä ensin ja jos hän ei sitä tee, ei tule itsekään otettua aloitetta. Toisen mielestä taas kuljettajan suojana nykypäivänä olevat muovilevyt eristävät hänet koppiin ja tekevät vaikeammaksi kontaktin ottamisen sanallisestikin. Saattaapa joku kokea keskittymisen kortinlukijaan vievän hänen koko huomionsa sen parin sekunnin ajan, jolloin tervehtiminen olisi mahdollista. Kaikki nämä asiat pitävät paikkansa. Silti mikään niistä ei estä kuljettajan tervehtimistä, jos päätät niin tehdä.

Sama asia, toisen huomioiminen tervehtimällä tai huomiotta jättäminen vaikenemalla, nousee esiin monessa muussakin yhteydessä. Yleensä tilanteissa, joissa kohtaamme meille tuntemattomia tai etäisesti tuttuja ihmisiä. Hissiin astuessa, kohdatessa naapureita rapussa tai pihalla, vain muutaman esimerkin ottaakseni. Entäpä huikkaatko huomenet työpaikalla jokaiselle tiimissäsi ja vielä vastaantulijoille käytävällä ohi mennessäsi? Joskus on hyvä pysähtyä miettimään omia arkisia tapojaan, koska joskus meille muodostuu myös huonoja tapoja vain siksi, että kaikki muutkin tekevät niin. Tervehtimisessä on kyse viestinnän perusasiasta. Tätä peruskysymystä on ennenkin blogissamme pohtinut Heli Perttula.

Asia itsessään on yksinkertainen ja pienellä ponnistelulla, voisimme kaikki varmasti ottaa askeleen kohti vuorovaikutteisempaa ja yhteisöllisempää ilmapiiriä. Hs.fi-sivuilla haastateltu kulttuurihistorian tutkija Annakaisa Suominen Turun yliopistosta totesi kiinnostavasti tervehtimisen olevan ”näkymätöntä liimaa, joka yhdistää ihmisiä hyvällä tavalla”.

Otetaan kaikki ”liimapurkit käteen” ja sanotaan bussikuskille moro!


Kuva: hs.fi 7.3.2016

















JOHANNA MARTIKAINEN

13.1.2014

Tervehdys!

Tämä on ns. uudenvuodenpostaus, eli se sisältää uudenvuodenlupauksen tavoin ajatuksen siitä, että maailmassa on hyvää ja kaunista ja että muutos parempaan on mahdollinen.
 
Ystävän taannoinen Facebook-päivitys muistutti minua siitä pienestä ja yksinkertaisesta asiasta, mikä ihmisten keskinäisessä vuorovaikutuksessa on tärkeää.

Ystäväni muutti hetkeksi pohjoiseen, pakoon hektistä Helsinkiä. Rauha houkutti, mutta pimeys ja autius tietysti kauhistuttivat. Alkuasukkaat antoivat kaamoksessa ulkoiluun vinkkejä: heijastinta ja vilkkua peliin (liivi, lippis ja otsalamppu) ja käpälää ylös, kun kohtaa tiellä muita kulkijoita – myös tuntemattomia autoissaan. Ystävä noudatti neuvoja, ja tajusi muuttuneensa sellaiseksi kylähulluksi, johon kaupunkilaiset maalle eksyessään törmäävät.

Minuun osui tuo ohje kaikkien, siis aivan kaikkien tervehtimisestä.

Tervehdyshän on toisen läsnäolon hyväksymistä. Semmoinen tekee terää myös täällä ruuhkaisessa etelässä. Itseä ovat erityisesti ilahduttaneet Helsingin jouluostoshysterian keskellä se pakettiauton kuljettaja, joka viittoen kehotti astumaan suojatielle ja ne kaksi nuorta tyttöä, jotka ujosti hymyillen pitivät Tennispalatsin ulko-ovea auki. Lasken ne tässä oman olemassaoloni hyväksymisiksi, sillä siltä ne tuntuivat, ja lämmittävät vieläkin.

Kaupungissa on tietysti aika tavalla enemmän tervehdittäviä kuin maalla. Että täällä on suorastaan itseä suojellakseen pidettävä katse katukiveyksessä, kävely vauhdikkaana ja kontaktit minimissä. Vai?

Tästä päästääkin niihin uudenvuodenlupauksiin ja hyvän elämän tavoittelemiseen. Minä haluan asua kaupungissa, ihmisten keskellä. Haluan kuitenkin myös asua ympäristössä, jossa on hyvä olla. Näiden ei tarvitse sulkea toisiaan pois. Siispä alan tervehtiä ihmisiä – nyökkäyksellä, hymyllä tai katseella. Kaikkia en tietenkään pysty tervehtimään, silloinhan saisin kulkea käsi pystyssä koko ajan, mutta aina sopivan hetken tullen aion viestittää muille, että hei, kiva kun olet täällä.
 

HELI PERTTULA