Tervehdys!

Tämä on ns. uudenvuodenpostaus, eli se sisältää uudenvuodenlupauksen tavoin ajatuksen siitä, että maailmassa on hyvää ja kaunista ja että muutos parempaan on mahdollinen.
 

Ystävän taannoinen Facebook-päivitys muistutti minua siitä pienestä ja yksinkertaisesta asiasta, mikä ihmisten keskinäisessä vuorovaikutuksessa on tärkeää.

Ystäväni muutti hetkeksi pohjoiseen, pakoon hektistä Helsinkiä. Rauha houkutti, mutta pimeys ja autius tietysti kauhistuttivat. Alkuasukkaat antoivat kaamoksessa ulkoiluun vinkkejä: heijastinta ja vilkkua peliin (liivi, lippis ja otsalamppu) ja käpälää ylös, kun kohtaa tiellä muita kulkijoita – myös tuntemattomia autoissaan. Ystävä noudatti neuvoja, ja tajusi muuttuneensa sellaiseksi kylähulluksi, johon kaupunkilaiset maalle eksyessään törmäävät.

Minuun osui tuo ohje kaikkien, siis aivan kaikkien tervehtimisestä.

Tervehdyshän on toisen läsnäolon hyväksymistä. Semmoinen tekee terää myös täällä ruuhkaisessa etelässä. Itseä ovat erityisesti ilahduttaneet Helsingin jouluostoshysterian keskellä se pakettiauton kuljettaja, joka viittoen kehotti astumaan suojatielle ja ne kaksi nuorta tyttöä, jotka ujosti hymyillen pitivät Tennispalatsin ulko-ovea auki. Lasken ne tässä oman olemassaoloni hyväksymisiksi, sillä siltä ne tuntuivat, ja lämmittävät vieläkin.

Kaupungissa on tietysti aika tavalla enemmän tervehdittäviä kuin maalla. Että täällä on suorastaan itseä suojellakseen pidettävä katse katukiveyksessä, kävely vauhdikkaana ja kontaktit minimissä. Vai?

Tästä päästääkin niihin uudenvuodenlupauksiin ja hyvän elämän tavoittelemiseen. Minä haluan asua kaupungissa, ihmisten keskellä. Haluan kuitenkin myös asua ympäristössä, jossa on hyvä olla. Näiden ei tarvitse sulkea toisiaan pois. Siispä alan tervehtiä ihmisiä – nyökkäyksellä, hymyllä tai katseella. Kaikkia en tietenkään pysty tervehtimään, silloinhan saisin kulkea käsi pystyssä koko ajan, mutta aina sopivan hetken tullen aion viestittää muille, että hei, kiva kun olet täällä.

 

HELI PERTTULA