Suomalaista kohteliaisuutta

Tunnistatteko tilanteen? Olet lähimarketin leipähyllyn edessä, ja juuri perheesi suosiman kauraleivän edessä on joku tavaamassa pussien selosteita.  Kiireessäsi et malta odottaa, että henkilö saisi valintansa tehtyä. Niinpä yrität ujuttaa kätösesi mahdollisimman huomaamattomasti nappaamaan kauraherkun tuon vieraan ihmisen rinnan korkeudelta.

Koska leipäpusseja tutkiva henkilö ei ole sokea, hän huomaa itsensä ja hyllyn väliin luikertelevan käden ja väistää. Voi olla, että kumpikaan ei sano mitään. Käsi nappaa leivän. Tai sitten tässä vaiheessa mutiset hämmentyneenä sen pienen sanan. 

Mistä ihmeestä oikein on kysymys?

Meillä suomalaisilla on laajempi henkilökohtaisen tilan tarve kuin monilla muilla kansallisuuksilla.  Suomalaisen viestintäkulttuurin eräs kultaisista käskyistä kuuluukin: Kunnioita toisen reviiriä. Emme halua tunkeutua toisen tilaan edes sanomalla ”anteeksi”. 

 

Edellä kuvattu tilanne on siis suomalaista kohteliaisuutta.

Tämä suomalainen kohteliaisuus näkyy myös siinä, että pyörän soittokellon ääntä ei juuri kaduillamme kuule. Jos soittokelloa joskus erehtyy rimpauttamaan, pyörätielle harhautuneet jalankulkijat ojentavat kyllä moista tunkeilijaa.

Vielä ärsyttävämpää on tietenkin se, että edellä verkkaisesti askeltavat kulkijat eivät ymmärrä väistää, vaikka täällä takana tulisi joku, jolla on kiire. Miten epäkohteliasta. Että ei osata lukea takana tulevien ajatuksia.  Yritetään pakottaa toiset käyttäytymään tunkeilevasti.  Sanomaan sen pienen sanan.

Suomessa pitääkin osata ottaa muut huomioon teeskentelemällä ettei huomaa muita, vaikka kuitenkin huomioi heidät.

HELI PERTTULA

Kirjoittaja on asunut koko ikänsä Suomessa.